Kolahti

Maailma on täynnä artisteja, joiden tyylitaju on mittaamattoman loistava. Scott Walker 60-luvun levytyksillään. Danger Mouse ja Daniele Luppi Rome-levyllä. Alt-J:n koko tuotanto. Viileää loistavuutta hienovaraisin sovituksin.

Ja sitten meillä on Jim Steinman.

Jim Steinmanin tuotannon tunnistaa yleensä siitä, että kappaleet ovat pitkiä pianopowerballadeja, joiden musiikkivideossa on kummituslinna. Esitän teille kolme esimerkkiä.

Nyt te tiedätte viimeistään, kuka Jim Steinman on. Hän ei ole maailman tyylitajuisin eikä vaivihkaisin saati hienovaraisin lauluntekijä, mutta herran nimeen todettakoon, että hän on maailman paras Jim Steinman.

Ehkä juuri sen vuoksi hän on ainoa säveltäjä, joka olisi voinut tehdä Vampyyrien tanssi -musikaalin scoren.

Puhutaan sitten Helsingin Kaupunginteatterista. Ollaan rehellisiä: kaupunki on täynnä teattereita, joiden jutut ovat hienovaraisempia ja ehkä…no, avantgardistisempia. Mutta on asioita, joita HKT osaa paremmin kuin yksikään muu teatteri kaupungissa.

Sellainen asia on Vampyyrien tanssi.

On myönnettävä, että astelin miedosti epävarmoin tuntein Linnanmäen Peacockiin (vaimoni siivellä, hänen pitkäaikainen ja loistokas kulttuuribloginsa Kujerruksia käsittelee kirjoja, teatteria, musiikkia…no, kulttuuria, menkää itse katsomaan) ajatellen, että nyt joko mennään metsään niin että soi tai sitten mopo lähtee rotkoon samantien, sillä lailla hyvällä meiningillä.

Ja nyt täytyy sanoa, että HKT teki hommat juuri niin kuin tämä musikaali sen vaati. Meat Loafin musiikkivideokuvastoa? Check. Neljännen seinän rikkomista? Check. Mielettömän messevää kauhukabareeta pieteetillä tehdyn puvustuksen kanssa? Check. Semmoista justiinsa sopivaa B-leffaboogieta? Check. Melkein paljasta pintaa? Check.

RUTTO SAAPUU tai siis BATMAN TULEE tai siis Kreivi von Krolock tekee vähemmän hienovaraisen sisääntulon. (Kuva: Mirka Kleemola)

Tarina on…tarina. Tarina vampyyreista Transilvaniassa, hassuista vampyyrinmetsästäjistä, nuoresta neidosta…äh, jos teitä juoni kiinnostaa niin vilkuilkaa vaikka Roman Polanskin The Fearless Vampire Killers vuodelta 1967, josta musikaali Tanz der Vampire eli Vampyyrien tanssi on adaptoitu.

Mutta sillä ei ole mitään väliä. Väliä on sillä, että bändi soittaa mahtipontisesti, sitten vähän mahtipontisemmin, sitten vähän mahtipontisemmin…ja sitten tulee kitarasoolo.

”Now, people think a good mix should rise and fall. But people are wrong. It should be all rise, baby!”

Näyttelijät vetävät roolinsa täysiä ja sitten lopulta sopivasti yli. Nyansseja ei juurikaan jää kaipaamaan, sillä kerrankin, KERRANKIN, saa olla juuri niin överi kuin parhaimmillaan toivoo.

Mitä kaikkea kehuisin? Olisiko se Samuel Harjanteen Meat Loaf -henkinen kampaus ja suloisen franknfurtertava hahmo? Olisiko se viimeisen päälle tehty peiliefekti? Olisiko se Antti Timosen virtuositeettimainen laulusuoritus esimerkiksi kappaleissa Järki tai Kirjat, kirjat? Olisiko se vampyyrien vastustamaton koreografia?

Se tunne, kun huomaat, että kaveri laittoi bileisiin samat kuteet kuin sinä. (Kuva: Mirka Kleemola)

Vai olisiko se sittenkin se, että Jim Steinman sai vihdoinkin kappaleensa Total Eclipse of the Heart siihen kontekstiin, mihin sen aikanaan kirjoitti?

”I had only a month and a half to write this whole show and we needed a big love duet… But with Total Eclipse of the Heart, I was trying to come up with a love song and I remembered I actually wrote that to be a vampire love song. Its original title was Vampires in Love because I was working on a musical of Nosferatu, the other great vampire story. If anyone listens to the lyrics, they’re really like vampire lines. It’s all about the darkness, the power of darkness and love’s place in dark. And so I figured ’Who’s ever going to know; it’s Vienna!’ And then it was just hard to take it out.” – Jim Steinman

Totisesti on niin, että soisin eritoten yhtyeissä soittavien ihmisten (niidenkin, jotka kokevat, että musikaalit ovat kyllä kamalinta mitä ihmiskunta on keksinyt reggaen ja hiphopin jälkeen) viivähtävän Vampyyrien tanssin katsomossa. Siinä nimittäin näkee, miten lavashowsta voidaan saada todella viihdyttävää katseltavaa. Visuaalisuus on aivan ykköstä ja etenkin toinen puoliaika täyttä tykitystä. Siitä voisi todella moni yhtye ottaa oppia. Hei, ei Alice Cooper loputtomiin jaksa kiertää, tarvitaan uutta verta! (Heh, tajusitteko. Verta.)

Hahmot ovat paperinohuita, tunnistettavia ja karikatyyrejä. Juuri niin kuin niiden pitääkin. Hitto vie, tämähän on melkein kuin Rocky Horror, mutta enemmän kauhuromantiikkaa ja vähemmän genderbendingiä.

Oikeastaan Vampyyrien tanssi taitaa olla musikaaliparodia, mutta nimenomaan rakkaudella tehty. Se tiedostaa oman hupaisuutensa ja rakastaa jokaista klisettä jonka se lavalle tuo. Siinä näkyy tekijöidensä kunnioitus ja arvostus ja lempi koko taidemuotoa kohtaan. Aivan vakavissaan ei olla oltu, mutta tosissaan kyllä. Sen verran viimeistelty ja aito esitys on kyseessä.

Loppuun vielä yksi kitarasoolo:

Ai miksikö? No siksi, koska Jim Steinman laittaisi tähän kohtaan kitarasoolon.

Suosittelen, että menette katsomaan Vampyyrien tanssin. Vaihtoehtoisesti voitte myös kuunnella allaolevan Totale Finsternisin, koska Total Eclipse of the Heart on vaan niin kova saksan kielellä.