OMD: Walking on the Milky Way

Tänä iltana seurataan televisiosta Euroviisuja, joten on erinomaisen hyvä hetki kirjoittaa Orchestral Manoeuvres in the Dark -yhtyeen (kavereille OMD) kappaleesta Walking on the Milky Way. Ai miksikö?

No, tiedätte varmaan niitä hetkiä, kun kaksi biisiä yhdistyvät päässä yhdeksi epäpyhäksi sikermäksi. Kuten vaikka:

TEFLON LOVE
I am a taxi driver in
TEFLON LOVE
oh taxi taxi taxi in
TEFLON LOVE
I drive my little taxi in
TEFLON LOVE
I am a taxi driver man!

tai

KIPU KUOLEE HUUTAMALLA ALASTOMANA LATTIALLA
kas näin heiluu kassi, ja kassi heiluu näin

No, Walking on the Milky Wayn intro sekoittuu minulla aina Euroviisujen teemaan. Kas näin, soitin teille ihan tällaisen syntetisaattoriesimerkin:

Eniveis, Walking on the Milky Way on OMD:n Universal-albumilta, joka jäi bändin viimeiseksi ennen vuosia myöhemmin tapahtunutta reunionia. Kävi nimittäin siten, että Walking on the Milky Way nousi top 20 -listalle, mutta levy floppasi muuten niin kunnolla, että bändi päätti hajota.

En teistä tiedä, mutta minun mielessäni tuossa on todella vahvaa “teemme tätä rahasta emmekä taiteesta” -fiilistä.

Walking on the Milky Way on jotenkin leimallisen 90-lukulainen biisi. Siinä on isoja syntikkajuttuja ja se kuulostaa tavallaan elämää suuremmalta kappaleelta. Vähän McCartney-henkinenkin jotenkin. Laskevalla melodialla siinä on myös paljon klassiseen musiikkiin viittaavaa.

Muistatteko muuten, että jostain syystä klasariviitteet tulivat siinä 90-luvun lopulla melko vahvasti esille muuallakin? Miettikää vaikka jotain Coolion I’ll C U When You Get Therea, joka varasti melodian Pachelbelilta ja kirjoitustyylin Princeltä.

Mutta OMD:stahan minun piti kirjoittaa. Muistan joskus pohtineeni, että tästä kappaleesta pitäisi tehdä suomennos:

Man you should’ve seen us
on our way to Venus
walking on the Milky Way
it was quite a day
hey hey

olisi suomentunut helposti

muistatko sen vielä
kun mä kuljin siellä
linnunradan laidalla
siellä matkaa tein
hei hei

Mutta ei sitä suomennettu.

Niin! Piti tässä tekstissä ajatuskin olla. Eli siis: jos OMD:n Walking on the Milky Wayta oltaisiin lyhennetty radikaalisti, otettu välisoitot pois, vähän saksittu introja ja sitten keskitytty kertosäkeisiin, niin tiedättekö mikä olisi ollut kyseessä?

Loistava euroviisu briteille vuoden 1996 karkeloihin!

Siinä olisi kuulkaa Eimear Quinn ollut tutisemassa kun Andy McCluskey kavereineen olisi tuutannut kokonaisen sinfoniaorkesterin kanssa!

Vampyyrien tanssi (HKT)

Maailma on täynnä artisteja, joiden tyylitaju on mittaamattoman loistava. Scott Walker 60-luvun levytyksillään. Danger Mouse ja Daniele Luppi Rome-levyllä. Alt-J:n koko tuotanto. Viileää loistavuutta hienovaraisin sovituksin.

Ja sitten meillä on Jim Steinman.

Jim Steinmanin tuotannon tunnistaa yleensä siitä, että kappaleet ovat pitkiä pianopowerballadeja, joiden musiikkivideossa on kummituslinna. Esitän teille kolme esimerkkiä.

Nyt te tiedätte viimeistään, kuka Jim Steinman on. Hän ei ole maailman tyylitajuisin eikä vaivihkaisin saati hienovaraisin lauluntekijä, mutta herran nimeen todettakoon, että hän on maailman paras Jim Steinman.

Ehkä juuri sen vuoksi hän on ainoa säveltäjä, joka olisi voinut tehdä Vampyyrien tanssi -musikaalin scoren.

Puhutaan sitten Helsingin Kaupunginteatterista. Ollaan rehellisiä: kaupunki on täynnä teattereita, joiden jutut ovat hienovaraisempia ja ehkä…no, avantgardistisempia. Mutta on asioita, joita HKT osaa paremmin kuin yksikään muu teatteri kaupungissa.

Sellainen asia on Vampyyrien tanssi.

On myönnettävä, että astelin miedosti epävarmoin tuntein Linnanmäen Peacockiin (vaimoni siivellä, hänen pitkäaikainen ja loistokas kulttuuribloginsa Kujerruksia käsittelee kirjoja, teatteria, musiikkia…no, kulttuuria, menkää itse katsomaan) ajatellen, että nyt joko mennään metsään niin että soi tai sitten mopo lähtee rotkoon samantien, sillä lailla hyvällä meiningillä.

Ja nyt täytyy sanoa, että HKT teki hommat juuri niin kuin tämä musikaali sen vaati. Meat Loafin musiikkivideokuvastoa? Check. Neljännen seinän rikkomista? Check. Mielettömän messevää kauhukabareeta pieteetillä tehdyn puvustuksen kanssa? Check. Semmoista justiinsa sopivaa B-leffaboogieta? Check. Melkein paljasta pintaa? Check.

Laskeutuminen.

RUTTO SAAPUU tai siis BATMAN TULEE tai siis Kreivi von Krolock tekee vähemmän hienovaraisen sisääntulon. (Kuva: Mirka Kleemola)

Tarina on…tarina. Tarina vampyyreista Transilvaniassa, hassuista vampyyrinmetsästäjistä, nuoresta neidosta…äh, jos teitä juoni kiinnostaa niin vilkuilkaa vaikka Roman Polanskin The Fearless Vampire Killers vuodelta 1967, josta musikaali Tanz der Vampire eli Vampyyrien tanssi on adaptoitu.

Mutta sillä ei ole mitään väliä. Väliä on sillä, että bändi soittaa mahtipontisesti, sitten vähän mahtipontisemmin, sitten vähän mahtipontisemmin…ja sitten tulee kitarasoolo.

Barney ja Get Psyched.

”Now, people think a good mix should rise and fall. But people are wrong. It should be all rise, baby!”

Näyttelijät vetävät roolinsa täysiä ja sitten lopulta sopivasti yli. Nyansseja ei juurikaan jää kaipaamaan, sillä kerrankin, KERRANKIN, saa olla juuri niin överi kuin parhaimmillaan toivoo.

Mitä kaikkea kehuisin? Olisiko se Samuel Harjanteen Meat Loaf -henkinen kampaus ja suloisen franknfurtertava hahmo? Olisiko se viimeisen päälle tehty peiliefekti? Olisiko se Antti Timosen virtuositeettimainen laulusuoritus esimerkiksi kappaleissa Järki tai Kirjat, kirjat? Olisiko se vampyyrien vastustamaton koreografia?

Ökkimönkiäisiä

Se tunne, kun huomaat, että kaveri laittoi bileisiin samat kuteet kuin sinä. (Kuva: Mirka Kleemola)

Vai olisiko se sittenkin se, että Jim Steinman sai vihdoinkin kappaleensa Total Eclipse of the Heart siihen kontekstiin, mihin sen aikanaan kirjoitti?

”I had only a month and a half to write this whole show and we needed a big love duet… But with Total Eclipse of the Heart, I was trying to come up with a love song and I remembered I actually wrote that to be a vampire love song. Its original title was Vampires in Love because I was working on a musical of Nosferatu, the other great vampire story. If anyone listens to the lyrics, they’re really like vampire lines. It’s all about the darkness, the power of darkness and love’s place in dark. And so I figured ’Who’s ever going to know; it’s Vienna!’ And then it was just hard to take it out.” – Jim Steinman

Totisesti on niin, että soisin eritoten yhtyeissä soittavien ihmisten (niidenkin, jotka kokevat, että musikaalit ovat kyllä kamalinta mitä ihmiskunta on keksinyt reggaen ja hiphopin jälkeen) viivähtävän Vampyyrien tanssin katsomossa. Siinä nimittäin näkee, miten lavashowsta voidaan saada todella viihdyttävää katseltavaa. Visuaalisuus on aivan ykköstä ja etenkin toinen puoliaika täyttä tykitystä. Siitä voisi todella moni yhtye ottaa oppia. Hei, ei Alice Cooper loputtomiin jaksa kiertää, tarvitaan uutta verta! (Heh, tajusitteko. Verta.)

Hahmot ovat paperinohuita, tunnistettavia ja karikatyyrejä. Juuri niin kuin niiden pitääkin. Hitto vie, tämähän on melkein kuin Rocky Horror, mutta enemmän kauhuromantiikkaa ja vähemmän genderbendingiä.

Oikeastaan Vampyyrien tanssi taitaa olla musikaaliparodia, mutta nimenomaan rakkaudella tehty. Se tiedostaa oman hupaisuutensa ja rakastaa jokaista klisettä jonka se lavalle tuo. Siinä näkyy tekijöidensä kunnioitus ja arvostus ja lempi koko taidemuotoa kohtaan. Aivan vakavissaan ei olla oltu, mutta tosissaan kyllä. Sen verran viimeistelty ja aito esitys on kyseessä.

Loppuun vielä yksi kitarasoolo:

Ai miksikö? No siksi, koska Jim Steinman laittaisi tähän kohtaan kitarasoolon.

Suosittelen, että menette katsomaan Vampyyrien tanssin. Vaihtoehtoisesti voitte myös kuunnella allaolevan Totale Finsternisin, koska Total Eclipse of the Heart on vaan niin kova saksan kielellä.

Suede – Night Thoughts (koko albumi)

Nämä sanat kirjoitan totena ja täysissä sielun ja ruumiin voimissa.

Oli tammikuu 2016 ja istuin työpaikan kahvihuoneeseen tarkoituksenani nauttia lounaakseni mukanani tuomiani eväitä. Huomasin, että pöydällä oli päivän Helsingin Sanomat. Kiskaisin sen eteeni ja aloin vilkuilla päivän tapahtumia.

Selasin eteenpäin kulttuurisivuille. Siellä kerrottiin muun muassa siitä, että David Bowien kuoleman johdosta hänen tuoreimman (sanon tuoreimman, koska huhut kertovat, että postmortemisti on suunniteltu vielä yksi albumi) levynsä painos oli loppunut suuren suosion myötä.

Sitten oli iso kuva liveyhtyeestä. Suede oli esiintynyt livenä jossakin uuden levynsä tiimoilta. Oikeanpuoleisella sivulla oli levyarvio tästä uudesta julkaisusta.

Kiinnostuneena selasin Otto Talvion kirjoittaman artikkelin levystä, joka kantoi nimeä Night Thoughts. Vanhana kamaripop-entusiastina minuun teki eritoten vaikutuksen rivi:

Suurin yksittäinen tunnelman luoja ovat levyn jouset, joita Suede ei ole koskaan ennen käyttänyt yhtä massiivisessa mittakaavassa.

Kertokaa ihmeessä lisää! Lisäksi: inspiroiva levyarvio. Lehdessä. Vuonna 2016. Olen tosissani.

Kaivoin välittömästi taskustani nappikuulokkeet ja ohjasin puhelimeni kohti Spotifya. Tarkistetaanpa nyt, että mitä bändi on saanut aikaan! Hämmästykseni oli kuitenkin suuri, kun tajusin, että levyltä oli vasta julkaistu muutama singlebiisi. Ne taas olivat (kuten arviokin oli todennut) perinteistä Suedea.

Entäs se iso soundi? Ne isot jutut? Missä ne ovat?

Hitto vie, levyä ei ollut vielä julkaistu! Pitääkö minun odottaa?

Ja niin siinä sitten kävi, että tänä nykyisen streamauksen ja heti-mulle-kaikki-nyt -viihteen aikana minä jouduin odottamaan, että levy julkaistaisiin, ainoana tietonani siitä lehtiarvostelu.

Uskotteko, jos sanon, että se oli ihan mahtavaa?

***

Meni viikko, ehkä pari. Olin matkalla töihin ja mietiskelin, mitä kuuntelisin. Klikkasin Spotifyn Discover-toimintoa. Pling! Ensimmäiseksi ehdotukseksi tuli Suede-yhtyeen Night Thoughts -levy.

Upeaa! Nyt kuuntelemaan!

Klikkausta myöhemmin When You Are Young alkaa soida, kasvaen hiljalleen isommaksi, sopivan avaruudelliseksi, merkittävän suhinaiseksi, erinomaisen brittiläiseksi. Brett Andersonin falsetit toimivat kuin pitääkin. Sointi on melankolista, sydämeenkäypää, keväisen savukkeen makuista.

Musiikki on jollain tavalla viipyilevää, mutta minulla ei tunnu olevan kiire mihinkään. Onko odotus jotenkin muokannut ajatteluani, oliko levy minulle tuttu ennen kuin se oli soinut vielä kertaakaan?

Huomaan tipauttelevani vertailukohtia mielessäni. Weeping Willows, Manic Street Preachers, The Cure, Oasis, Mew. Ja tietysti vanha Suede. Vaikken sitä juuri tunnekaan. Särisevät, jopa hampaita kirskauttavan kireät kitarasoundit ovat tunnistettavia.

Levy matkaa eteenpäin. Viimeistään I Don’t Know How To Reach You -kappaleen kohdalla olen myyty kitaratyöskentelyn ansiosta.

Yhtäkkiä haistan muistijäljen. Se on vuodelta 1997 tai 1998. Olen musiikkitunnilla lukiossa. Me olemme saaneet tehtäväksi esitellä jonkun yhtyeen. Enimmäkseen teemme sen vähimmän, mitä meiltä pyydetään: soitamme yhden kappaleen joltain lempiyhtyeeltämme ja kerromme siitä vähän. En muista mistä bändistä kerron. Voisin kuvitella, että se on ehkä Bad Religion. Tai sitten Dream Theater. Sillä ei ole väliä, tein tehtävän aika mielenkiinnottomasti.

Sitten eräs luokkatoverini kävelee luokan eteen. Hän sanoo kertovansa meille Sueden neroudesta. Hän säkenöi innostusta kertoessaan Bernard Butlerin kitaraneroudesta. Väitän, että hän soitti meille ainakin Metal Mickeyn, kenties myös Animal Nitraten. Aikana, jona Suede tunnettiin enimmäkseen Trash- tai Beautiful Ones -hiteistään luokkatoveri opasti meitä, ei, vaan saarnasi meille brittipopin upeudesta ja osoitti, että musiikin ei tarvitse olla itsestäänselvyys.

Nyt kuunnellessani näitä lauluja mietin, miksen ole tutustunut Suedeen paremmin aiemmin. Mietin myös, mahtaako entinen luokkatoverini olla vieläkin yhtä innoissaan musiikista. Toivon niin.

What I’m Trying To Tell You. Jos jossain vaiheessa on laitettu sooniseksi informaatioksi se tunne, jossa ollaan lukittuna omaan itseensä, kuin sielu olisi puutunut, niin nyt. Loppulallattelut ovat kuin sarkastinen peite sille, että asioiden päättyminen ei muka haittaisi.

Tightrope. Huh mikä kappale.

Loppulevykin on pelkkää juhlaa loppuun asti, päättyen niin suunnattoman kadehdittavan hyvään biisiin The Fur and the Feathers, että en osaa sanoa, pitäisikö levyn päätyttyä olla vain hetki hiljaa vai painaa play-nappia samantien uudestaan.

Viimeisen kappaleen puhdistavuus on nimittäin kuin hieman liian viileä kevätmyrsky, joka samaan aikaan vie pois kaiken kurjan mutta myös tuntuu selkäpiissä kylmäävästi.

En osaa sanoa enää muuta. Tämä on upea levy.

David Bowie: Space Oddity

Yhdeksän kuukautta sitten kirjoitin alkuja Kolahti-teksteihin. Sellaisia, joista olisi sitten helppo lähteä jatkamaan, kun olisi sopiva hetki. Space Oddity oli yksi niistä, mitkä jäivät odottelemaan soveliasta päivää. Sovelias päivä on tänään.

David Robert Jones on kuollut. Hänet tullaan muistamaan paitsi kameleonttimaisesta urastaan David Bowiena, myös tekemästään musiikista joka on monella tapaa ajatonta. Androgyynisyys, glam rock, Ziggy Stardust, Let’s Dance.

Mutta ensiksi oli Space Oddity.

Space Oddity on David Bowien toisen soololevyn ensimmäinen kappale.

Se on julkaistu vuonna 1969 ja 47 vuotta julkaisunsa jälkeen on edelleen malliesimerkki upeasta popkappaleesta. Kappaleen soundimaailmaa määrittävät Bowien tunnistettava laulu, akustinen kitara, mellotronijouset sekä pieni monofoninen Stylophone-syntetisaattori.

bowiestylophone

Bowie päätyi kappaleen myötä myös Stylophonen mainoksiin. Jestas, miten kaunis mies.

Lyriikat kertovat astronautista, jonka yhteys katkeaa ja hän katoaa avaruuteen ikuisiksi ajoiksi juuri sillä hetkellä, kun hänen nimensä painuu kansakunnan muistiin. Ei täysin erilainen aihe, josta Bowien poika Zowie (taiteilijanimeltään Duncan Jones) ohjasi elokuvan Kuu vuonna 2009. Hieno elokuva, suosittelen.

This is Ground Control to Major Tom
You’ve really made the grade
And the papers want to know whose shirts you wear
Now it’s time to leave the capsule if you dare

This is Major Tom to Ground Control
I’m stepping through the door
And I’m floating in the most peculiar way
And the stars look very different today

Huomaan, etten oikeastaan osaa kirjoittaa kappaleesta paljon. Se on minulle enemmän ympärillä leijuva tunne, jotakin futuristista mutta yhtä aikaa kaukaista menneisyyttä. (Termi tälle lienee zeerust.) Se on kaihoisa, mutta se ei kadu mitään. Se huokuu juuri sitä, mitä se on. Sitä, mitä se on, en osaa selittää. Mutta se tuntuu jossakin syvällä.

Lienee selvää, että näin ollen Space Oddity toimii erinomaisena eulogiana tähtimiehelle, joka vietti keskuudessa aikamme ja nyt poistuu toisaalle. Kuten Major Tom, jonka yhteys katkeaa maahan, hänen yhteytensä on nyt katkennut.

Mutta vaikka David Robert Jones on jättänyt maallisen vaelluksensa, David Bowie ei kuole koskaan. 69 vuotta on toisaalta lyhyt aika, mutta sinä aikana maailma on muuttunut paljon. Jossain syntyy tänäänkin uusi artisti, joka löytää rohkeutensa, koska David Bowie on raivannut hänelle tietä olla se, joka hän on.

tumblr_nizqog4gft1u5olpmo1_1280

Word.

Kiitos, David. Kiitos musiikista, kiitos merkityksestäsi, kiitos kaikesta. Hyvää matkaa. Nähdään tähtien takana.

Jared Emerson-Johnson: Tales from the Borderlands Suite

Aina välillä tulee elokuvista ulos kävellessä sellainen olo, että on yhtä aikaa iloinen nähtyään elokuvan kuin myös surullinen siitä, että joutuu jättämään sen hahmot taakseen.

Entäs jos on itse ollut elokuvan hahmo (tai parikin niistä?)

En nimittäin oikein osaa kuvailla muuten sitä, miltä tuntui katsella Telltalen pelin Tales from the Borderlandsin vihoviimeisiä lopputekstejä. Näin hyvää kokemusta en muista käyneeni läpi pitkään aikaan. En tuntenut aiemmin koko pelisarjaa, mutta sillä ei ole mitään väliä.

Parhaiten kuvailen tätä siten, kuin pelaisi avaruuslänkkärimausteista Monkey Islandia, joka on sijoitettu Mad Maxin maailmaan ja jonka valinnat ovat joskus todella hauskoja ja joskus todella vaikeita. Graafisesti ja äänellisesti peli on aivan loistavuutta, hahmonsa ovat mahtavia, hyvin näyteltyjä ja persoonallisia ja viimeisen jakson loppupuoli on jotain käsittämättömän eeppistä. Tässä jos missä on rakkaudella tehty teos.

Jos saisikin vähän käännettyä kelloa taaksepäin siihen tilanteeseen, kun ei tiennyt vielä juonenkäänteistä mitään.

Olennainen osa pelin upeudesta täytyy osoittaa Jared Emerson-Johnsonille, joka on tehnyt Telltale Gamesille musiikkia jo pitkään. Tässä tapauksessa pelin score on huikea ja ohittaa monet leffasoundtrackit monen mailin päästä.

Tarinankäänteiden suhahdellessa edestakaisin äänimaisema vaihtelee elektronisen pörinän ja kunnon spagettiwesternin välillä, tuoden eeppisyyttä juuri niihin tilanteisiin kuin pitääkin. Tästä Hans Zimmer olisi kateellinen.

On myös mainittava, että jokainen episodi sisältää omanlaisensa alkutekstijakson, jossa on ihan valittua musiikkia menneiltä ajoilta. Vahvaa Quentin Tarantinon tyyliä, siis. Parasta tässä kaikessa ovat silti Emerson-Johnsonin sävellykset.

Huikea peli ja hävyttömän hieno score. Arvostan.

CMX: Veden ääri

Sain ensikosketukseni CMX-yhtyeeseen joskus lukion käytävillä, kun ystäväni lainasi minulle Cloaca Maxima -kokoelman.

Minä luulin ensiksi, että kyseessä oli massiivisen taiderockyhtyeen tripla-albumi ja hämmästelin moista tuotteliaisuutta. Etenkin kun kaikki biisit vaikuttivat varsin hyviltä. Ei, en ajatellut tietenkään, että kyseessä olisi voinut olla kokoelma.

Koska olin vähän pöhkö.

Cloaca Maxima (kuten myös Cloaca Maxima 2) koostuu kolmesta levystä. Ensimmäisen Cloaca Maximan levyt oli nimetty taiteellisesti Physis, Aetheris ja Astralis. Physis sisältää rockkappaleita, huutoa ja räminää. Aetheris sisältää tunnelmointia. Astralis sisältää kaikkea kummallista.

Veden ääri löytyy Aetherikselta. Se löytyy myös Rautakantele-levyltä, mutta koska minä kuulin sen ensimmäistä kertaa levyltä, jonka luulin olevan CMX-yhtyeen triplalevy, olen päättänyt ajatella sen olevan integraalisesti Aetheris-levyn kappale.

Veden ääri saa myös edustaa kaikkea sitä, mitä CMX merkitsi minulle tuohon aikaan. Muistan nimittäin matkustaneeni elämäni ensimmäiselle rockfestivaaleille Nummirockiin vuonna 2000. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä menimme ystäväni kanssa merenrantaan ja puhuimme. Ilma oli täysin tyyni, me mietimme maailmaa ja mistä se on tehty.

Minä en muistanut tarkkaan, missä olimme. Ystävä virkisti muistiani kuvalla.

Veden ääri.

Sitten kuva valkeni myös muistossa.

Veden ääri on malliesimerkki CMX:n hitaasta kappaleesta. Se perustuu varsin yksinkertaiseen nylonkielisen kitaran näppäilyyn. Kappaletta koristellaan aluksi pienillä kilahduksilla, ensimmäisen kertosäkeistön jälkeen taustalle tulee riisuttu rytmi ja Yrjänä saa laulutoverikseen myöhemmin Lauluyhtye Rajattomasta tutuksi tulleen Essi Wuorelan, kuin tanssitoveriksi kuten kertosäkeistö kertoo:

kukaan ei ole yksin
jokaisen luo on saapumassa
kutsumatonna aivan hiljaa tanssikaveri laihanlainen
sanat vaan jäävät kynnykselle taas

Nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin Veden ääri on miellyttävän ristiriitainen: osaltaan se kuulostaa kosolti aikansa kuvalta, osaltaan se kuulostaa ajattomalta.

Se on kaunis pieni laulu suurista asioista.

Aino Venna: Joulumaa

”Oletko kuullut Aino Vennan version Joulumaasta?” laulunopettajani kysyi.

En ollut kuullut. Yritin laittaa kappaleen soimaan, mutta en löytänyt kuulokkeita. Samapa tuo, kuuntelen läppärin kaiuttimilla. Juuri kun piti painaa play, pitikin taas juosta. Kuuntelu jäi. Aivan kuin kappale olisi jotenkin väistänyt sen, että olisi tullut kuunnelluksi kehnolla äänentoistolaitteella.

”Oletko jo kuunnellut Aino Vennan version Joulumaasta?” laulunopettajani kysyi taas pari päivää myöhemmin. ”Kuuntelen nyt”, vastasin. Laitoin päähän hyvät kuulokkeet, painoin play-namiskaa ja laitoin silmät kiinni.

Piano soi, Ainon ääni laulaa. Jos en tietäisi, että teksti on tutusta joululaulusta, en varmasti tunnistaisi. Jos jollain tapaa pitäisi verrata, niin tulee mieleen Jeff Buckleyn versio Hallelujahista verrattuna Leonard Cohenin alkuperäiseen. Nekin tosin muistuttavat enemmän toisiaan kuin nämä kappaleet.

Pohjasta tulee matala ja massiivinen, kappale kasvaa jousien myötä ja täyttää koko mittansa viimeistään silloin, kun taustakuoro tulee mukaan. Melodia on surumielinen mutta ymmärtäväinen. Ainon ääni on harvinaisen persoonallinen ja sielukas.

Ei tämä ole mikään coverkappale. Tämä on…tulkinta aiheesta. Jos tämä olisi elokuva, niin alussa todettaisiin että ”perustuu teokseen”.

Hengästyttävän hieno laulu upealta artistilta.

Pihka ja myrsky: Koskaan ei ole valmista

taasko ne sulle siellä nauraa?
pidäpä se puolesi siellä
ei kukaan tahdo sua auttaa
jos oot vain aina tiellä
aina sinua saa odottaa
miks olet aina viimeinen?
ei mikään ole ilmaista
et mitään saa sä itkien

Aluksi pitäisi varmaan jollain tapaa tuoda julki se, että yhtyeessä vaikuttaa useampikin ystäväni. Entäs sitten, ei tämä ole arvio, enkä toisaalta ole antanut aiemminkaan ystävyyssuhteiden vaikuttaa siihen, mitä musiikkia diggailen.

Mutta, asiaan.

Teemalevy on kaunis ja hieno asia, jolle ei tunnu olevan juuri tilausta nykyisessä hektisessä maailmassa. Sen sijaan, että olisi jäänyt pohtimaan voiko teemalevyä tätä nykyä enää edes tehdä tässä singlevoittoisessa maailmassa, Pihka ja myrsky päätti tehdä tuplalevyn. Se on päätös, jonka myötä kävin nostamassa useampaakin hattua heille.

hatut

Kolmea, tarkalleen ottaen.

Koskaan ei ole valmista käsittelee karkeasti ottaen siksi ihmiseksi kasvamista, joksi on tuleva. Ohessa pohditaan myös muita konsepteja ja ajatuksia ja ilmiöitä, jotka muokkaavat ajatuksiamme ja käyttäytymistämme. Arpomista sitä, kuka pitäisi olla, miksi pitäisi olla ja ennen kaikkea millainen pitäisi olla, kuten tuplalevyn ensimmäisen puoliskon nimiraita Onko täällä muita pohtii:

onko pakko yrittää tätä lasia särkeä?
täytyykö pysyä väkisin muiden keskellä?
ja onko pakko puhua jos ei löydä sanoja?
onko väärin olla aina vähän sivussa?

Tai sitä hetkeä, jolloin esitetty rooli menee päälle kappaleessa Olen vain joku:

lava on valmis, hei
esitys voi alkaa
mä olen täällä ja yleisö odottaa

Siihen hetkeen asti, kun roolista pitäisikin ykskaks luopua (Perusihminen):

ja mua pelottaa
etten kiinnosta sua
kun loppuu
vuorosanat kesken

Ja niin edelleen, kunnes lopulta haahuilun ja epävarmuuksien jälkeen löydetään itsevarmuus tuhottoman mainiossa Ota tai jätä -kappaleessa:

nyt minulla on meikkiä naamassa
vain koska haluan
sinun takiasi tekisin kai mitä vaan
mutta sitten tajuan
minä olen tässä
minä olen tällainen
ota tai jätä

Kaikki tämä on paketoitu EDM-popiksi, joka on hävyttömän tarttuvaa ja molemmat levyt ovatkin pyörineet ilmestymisestään lähtien autoni cd-soittimessa jatkuvalla syötöllä. Jos vaikutteita lähtisi listaamaan, niin heittelisin pöytään sellaisia teesejä kuin ”tanssittavampi PMMP” tai ”modernimpi Simple Minds” mutta eritoten Pihka ja myrsky kuulostaa juuri itseltään.

Haluan antaa erityispisteitä jumalattoman päähänjäävistä kertseistä, joita löytää muun muassa Mallinmitoissa, Haluan särkeä sinun sydämesi tai Sano että olen typerä -kappaleista.

Kaikki tämä johtaa siihen, että yhtyeen lähes täysin itse toteuttama levy (masterointia ja muutamaa vierailevaa soittajaa lukuunottamatta) on bändin toisena(!) virallisena täyspitkänä harvinaisen kypsä ja valmis. Tuntuu siltä, että bändi on kulkenut itse teemalevynsä sankarin tien pohtiessaan miltä pitäisi kuulostaa, miltä pitäisi näyttää ja miten pitäisi esiintyä kunnes se on lopulta päätynyt tilanteeseen, jossa se kuulostaa juuri siltä kuin sen pitääkin kuulostaa. Se on löytänyt oman äänensä.

Termiä magnum opus käytetään yleensä aika harvakseltaan, mutta niin viimeistelty, hieno ja pohjattoman aplodeerattava riskinotto tämä tuplalevy on, että lyön käsitteen pöytään ilomielin.

Löytäköön tämä levy yleisönsä, se on sen ansainnut.

Roger Whittaker: Le Mistral

Matti Mikkolan Saimaa-yhtye teki levyn, joka tulee myöhemmin Kolahtiin.

Sitä ennen: vislaapa Patakakkosen tunnari. Just nyt. Onneksi olkoon, olet juuri vislannut Roger Whittakerin klassisen sävelmän Finnish Whistler. Tuo Jaakko Kolmoselta kasvot saanut kappale on saavuttanut tietyn banaaliuden asteen suomalaisessa kuulokuvassa.

Siksi onkin yllättävää, että kun Saimaa coveroi uudella levyllään kappaleen, joka kuulostaa Quentin Tarantinon kostofantasialta, eivät sylttytehtaan jäljet johdakaan Ennio Morriconen eteiseen vaan Whittakerin luo.

Olin nimittäin aivan varma, että olin kuullut biisin Django Unchained -elokuvassa. Se ei kuitenkaan ollut siinä. Sitten Saimaan innoittamana etsiskelin Whittakerin alkuperäisen kappaleen. Niin paljon kuin yhtyeestä pidänkin, Whittakerin alkuperäinen teos räjäytti tajunnan ihan eri tavalla. Vähän kuin Jacques Brelin nenä ja Tom Jonesin pulisongit joutuisivat yhtä aikaa radioaktiivisen Ennio Morriconen puraisemaksi.

Kappale on lyhyt ja hiton tarttuva. Siinä on italowesternin vihellystä ja preerian halki kaikuvia torvia ja viuluja. Se kuulostaa siltä, kuin kostaja ratsastaisi kohti pahista. Siinä on tunnelmaa.

Hulppea viisu.

Porcupine Tree: Lazarus

follow me down to the valley below
you know
moonlight is bleeding from out of your soul

Ei ole vielä yö, mutta ei enää päiväkään. Jossain auringonlaskun aikaan juna lähtee hitaasti puksuttamaan halki öisen maan sulkien matkustajansa aikakapseliin. Ei ole kiire mihinkään, perillä ollaan sitten joskus aamulla. Ei voi kiirehtiä. Mitään, mitä tekee, ei nopeuta matkantekoa. Voi lukea, kuunnella musiikkia tai vain katsella ulos. Ulos maailmaan. Nukkuviin ohikiitäviin pitäjiin ja kyliin.

Joskus kuuntelin Lazarusta ja mietin, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Kuuntelin kappaleen juoksevaa pianoa, rapsuttelevaa akustista kitaraa, hieman innokasta rumpukomppia, slidekitaraa. Kuuntelin sen tarinaa. Kuuntelin junaa.

Luulin tietäväni jotain tulevaisuudesta.

En tiennyt.

Nyt kuuntelen Lazarusta ja mietin, etten voi ennustaa, mitä tulevaisuudessa tapahtuu.

Tiedän kuitenkin, että nyt on hyvä. Ja se on olennaisinta.