Ilta oli jo saapunut siihen pisteeseen, että muut olivat lähdössä nukkumaan. Minä katsoin ulos. Siellä oli pimeää.
Tiesin, että piti vielä tehdä askare: käydä kierrätyspisteellä viemässä auton takaluukussa olevia pahveja, jotta seuraavana päivänä vaunut mahtuisivat kyytiin. Kiskoin takin ylleni ja lähdin kohti autoa. Tarkistin vielä puhelimesta olennaisuuksia ja olennaisettomuuksia.
Siellä silmiini osui ystävän jako Mikko Joensuun ja Kjell Westön yhteisteoksesta Älä käy yöhön yksin.
Käynnistin auton ja laitoin Spotifyn soittamaan. Mikko Joensuu alkoi laulaa raukeasti kaunista, ehkä vähän joululaulumaistakin laulua. Tai ehkä valkeat puut mustassa yössä toivat sen mielikuvan.
Kierrätyspiste ei ollut kovin kaukana, vain parin minuutin ajon päässä. Kun nousin autosta ja heittelin pahveja autiossa talvi-illassa tuli silti vähän yllätyksenä, miten kaunis kertosäe kappaleessa oli. Tavallaan mieleen tuli John Denverin Annie’s Song, mutta kappaleessa oli myös oma tunnelmansa. Laulu kasvoi joka suuntaan, kuin valopallon aura.
Kun pysähdyin hetkeksi, näin kuinka katuvalojen hohteessa taivaalta satoi pieniä lumikristalleja ja siinä hetkessä tunsin taas sellaisen ylitsevuotavan onnellisuuden tunteen, mikä tulee kun kuulee oikealla hetkellä oikeassa paikassa oikean kappaleen.
Se on hauras hetki, jota ei voi jakaa tai täysin läpikotaisesti toiselle kertoa. Mutta ainakin yritin sanoa siitä jotain.
Yhdysvaltalaisesta lauluntekijästä Tom Pettysta jätti aika. Hän oli 66-vuotias.
En tuntenut Pettyn tuotantoa niin hyvin kuin olisin halunnut. Hän oli jäänyt haamuksi takaraivoon, henkilöksi jonka kappaleisiin olisin halunnut tutustua sitten kun on aikaa. No, onneksi levyt jäivät jäljelle. Nythän sitä ehtii. Tuntuu kuitenkin tavallaan väärältä kirjoittaa tästä asiasta koska Pettyn uralla oli monta juttua mistä en varmaan ole edes tietoinen. Että pitäisi jättää nekrologit niille ns. oikeille faneille.
Mutta ei sillä oikeasti ole väliä. Minä pidin tästä.
Nyt kun Petty on poissa, päässäni soi jatkuvalla syötöllä Into The Great Wide Open. Kappale, joka kolahti aikanaan ihan tavattoman paljon.
Tom Petty oli nimittäin Tarinankertoja. Hänellä oli ääni, jota jaksoi kuunnella niin paljon kuin mahdollista. Siitä huokui lämpö, siitä huokui karisma. Hän ei ollut ehkä teknisesti loistokas, mutta hänen hieman honottava äänensä soi juuri niin kuin piti ja sen takana helskyi kaksitoistakielinen kitara tai rytmikäs surina-Rickenbacker.
Mutta mikä teki Pettysta niin hyvän tarinankertojan? Ehkä se, että hän oli juuri kertojahahmo, hän oli lakoninen ja antoi tekstille tilaa. Hän osasi myös kiteyttää montaasinomaisesti asioita – leikkaus tästä tuonne. Kuten Into The Great Wide Openissakin Eddien putoaminen tyhjän päälle:
his leather jacket had chains that would jingle
they both met movie stars, partied and mingled
the A&R man said: ”I don’t hear a single”
the future was wide open
Ja niin Petty kulki kappaleesta toiseen kuin jatkuvasti matkustava trubaduuri, joka kertoo muiden ihmisten tarinoita. Vähän kuin musikaalinen versio Sam Elliottista Big Lebowskin keilaradan baarissa kertomassa The Duden tarinaa. Aina hieman ulkopuolinen.
Mietin, että jos joskus käynnistän auton Amerikassa ja ajan mantereen halki, on melko todennäköistä, että ensimmäinen soiva kappale on Tom Petty & The Heartbreakersia. Se tuntuu olevan olennainen siivu amerikkalaista laulukirjaa, johon samaan aikaan sekoittuu jotain outoa, kuin maagista realismia.
Noh, oli miten oli. Pelkästään tällä kappaleella Petty kultasi itsensä minulle. Enkä edes ole vielä puhunut Traveling Wilburysista.
Spotifyn Viikon suositukset, kiitos että olemme taas ystäviä.
Tarkalleen ottaen suosituslistalta löytyi maanantaina Iiris Viljasen Gröna vågen, joka kiinnitti huomioni. Mietiskelin sitä, että kirjoittaisin Kolahtiin kuinka ruotsin kieltä on todella nastaa kuunnella räpissä. Sitten klikkasin auki Viljasen viimevuotisen Mercedes-levyn ja aloin kuunnella.
Sitten kolmantena biisinä (tai toisena, jos introa ei lasketa) alkoi soida Ska vi fira.
Koska olen hyvin sanoituksia kuunteleva tyyppi, oli jännää, kun auttavalla ruotsillani en suorilta saanut selville, mistä Iiris laulaa. Jopa vähän gregoriaanisesti alkava biisi, joka muokkautuu Life on Marsin sisarkappaleeksi (jossa on viitteitä myös Weeping Willowsiin ja PMMP:hen) on upea, ei pelkästään melodiankuljetuksen takia vaan myös sen takia että Iiriksen lauluääni on samalla sekä hauras että voimakas. Etenkin kappaleen lopussa hieman liian korkea äänen särkevä ”ska vi fira?” on todella kaunis.
Sitten päätin selvittää, mistä tässä oikein lauletaan. Ja kappas, tarina onkin sitten aika koskettava. Kolme missattua puhelua, tänään ei saada tietää koetuloksia. Ahdistaa, puoli vuotta sitten sanoivat että tämän jutun piti olla jo ohi. Onhan se pelottavaa.
Mutta kertojahahmo laulaa ystävälleen, toverilleen, rakastetulleen, kelle nyt laulaakaan: tänään emme voi tehdä tälle mitään, unohtakaamme se hetkeksi: juhlisimmeko?
Ja siksi se lauluveto onkin niin loistava: kertojahahmo on samalla peloissaan mutta yrittää pitää iloa yllä, surun ja pelon läpi kuultaa toivo.
Tämä kuva on ihan oikeasti yhdestä nettiartikkelista. Ja se nettiartikkeli on väärässä, tuo soundtrack on ihan puhdasta kultaa.
Minua on jo pidemmän aikaa mietityttänyt musiikin nolous. Miksi joku musiikki on noloa?
Esitin teorian: kun illanistujaisissa valitaan musiikkia Spotifyyn, niin ihmiset valitsevat musiikkia paitsi siten, että musiikki on heidän mielestään hyvää, myös siten, mitä se kertoo heistä ihmisenä. Jos määrittää itsensä tietynkaltaiseksi henkilöksi, se tarkoittaa, ettei välttämättä uskalla kertoa pitävänsä musiikista, joka ei mene senkaltaisen henkilön mielimusiikkivalikoimaan. Tätä kokee ehkä eniten koulumaailmassa (tai koki aiemmin), mutta jonkun verran sitä esiintyy edelleen.
Tätä ajatusta pohtien laitoin Facebookiin kyselyn Noloimmista lempikappaleistamme. Se oli aivan normaali Google Docs -dokumentti, jota kukin saattoi editoida täysin anonyymina. Ainoa mitä toivottiin oli biisin nimi, esittäjä ja lyhyt kuvaus siitä, miksi kappale kolahti. (Dokumenttiin voi edelleen lisätä biisejä.)
Tämän postauksen tarkoitus on käydä läpi esitettyjä kappaleita perusteluineen ja miettiä, onko noloudelle olemassa ylipäänsä tarvetta.
Aloittakaamme. Kappaleen laittajan kommentit on merkitty tekstiin kursiivilla. (Kolme päivää tekstiä kirjoitettuani: JESTAS NÄITÄ BIISEJÄ ON.)
***
Uniklubi: Kukka
No hävettäähän se, mutta minkä sille voi, että kappaleessa on hullun koukuttava melodia ja menevä poljento ja vanhan hyvän ajan iskelmäromantiikkaa.
Mikä tekee Uniklubista nolon? Kappale itsessään on ihan toimiva iskelmäpopkappale, jonka noloutta on vaikea löytää itsessään. Onko tässä nyt sitä paljonpuhuttua ulkosisältöä, jossa yhtye itsessään jo värittää kappaleen?
***
Knife Party: Bonfire
Tällaista teinimusiikkia, eihän tätä koskaan kuuntelisi. Paitsi no ehkä vähän aina autoillessa.
Outoutta! Kun kappaleen klikkaa soimaan, pääni heittää välittömästi johonkin Inner Circlen Bad Boysin suuntaan – toki hieman modernisoituna. Lienenkö sitten jo tarpeeksi vanha, että en osaa kuulla tässä teiniyttä? Menevä styge! Miksi tämä on noloa?
***
E-Rotic: Help Me Dr. Dick
Tämä tuli tietty joskus mieleen animaatiovideosta, mutta melodiakin on ihan tarpeettoman päähänjäävä. Eurodance on muutenkin menneen talven lumia, mutta tässä on semmoista nostalgista vibaa.
Ah, eurodance. 90-luvun soundtrack on tarpeeksi kaukainen, että se alkaa jo hiljalleen palata muutenkin nostalgiassa, mutta eurodancessa on edelleen joku jännittävä likaisuus. Erityisesti pikkutuhmuus lisää nolousaspektia. Mutta entä kappaleena? Onko tämä noloa?
Jos sanoituksia ei oteta huomioon, niin soundimaailman päivityksellä tämä olisi nytkin ihan relevantti popkappale. Ja koska jokainen biisi on aikansa lapsi, olkoon tämäkin. Pyöriköön peppu. Tai vaikka…helikopteri.
***
Further Seems Forever: Bye Bye Bye
Ironisesti tykkään tästä emobändin poikabändiversioinnista.
Kun kappaleen laittaa soimaan, ei arvaa heti ekana kuulevansa Max Martinin kynäilemää hittisingleä vaan melko perinteisen emorokkikappaleen. Siististi esitettyä poprokkia, onko tässä sitten jotain noloa? Vai liittyykö nolouteen sitten se, että alkuperäinen esittäjä on poikabändi? Ja miksi se sitten on noloa?
***
2 Brothers on the 4th Floor: Fairytales
Tää oli jollain kokoelmalla joskus. Ihastuin naislaulajan ääneen ja sit tässä oli muutenkin jotenkin ihana meno.
Ei tarvitse kuunnella kuin pari tahtia tajutakseen, että Pachelbelin kaanon D:ssä se siellä taas soi, tällä kertaa syntikka-arpeggioilla säestettynä. Sitten lähteekin soimaan tuttua eurodancea jossa tulee sitten scootermainen säkeistö. En ihmettelisi, jos tämä pumppu löytyisi joltain ysärifestareilta. Kenties nolous tämän kohdalla tulee siitä, että tämä on erittäin puhdas esimerkki eurodancesta? Tämän voisi melkein laittaa esimerkiksi, niin selkeä se on. Biisihän on itse asiassa melko tykki.
***
Princessa: Vivo
Tää vaan on, noh 😀
Oh! Tässä on jotain todella paljon samaa kuin Movetron-yhtyeen jo lähes legendaksi kasvaneessa Romeo ja Julia -kappaleessa! Tarkemmin ajatellen Movetron soi Vivossa muutenkin läpikotaisin – vai voisiko olla, että vaikutteet menevätkin toisin päin? Tämä on jo kolmas eurodancekappale, joka mainitaan noloksi. On jännittävää, että samalla salaa diggailemme, mutta mukamas emme uskalla sanoa pitävämme näistä. Miksemme uskalla, hä?
***
Mamba: Saa koskettaa
Kiusaannuttavan siirappinen, mutta joskus nuorena vaikutuksen tehnyt biisi, joka edelleen väreilee tuolla jossain. En kuuntele enää koskaa missään, koska Tero Vaara on natsi. Hävettää.
Ensiriveistä voisi kuvitella, että laulaja olisi Pertti ”Nipa” Neumann, soitannollisesti ollaan jossain Miljoonasateen ääniaalloilla. Mamba on toki kärsinyt lauluntekijävokalistinsa natseiluista (kuten tuossa kommentissakin mainitaan), mutta kyllä Mamba on jostain syystä heilunut siinä nolousbarometrillä jo aiemminkin. Miksi? Tämä kappale on todella taiten tehtyä iskelmäpopmusiikkia.
(Ps. myös Rakkauden planeetta on hyvä kappale.)
***
Yngwie Malmsteen: C’est la vie
Yngwien diggailu on sanomattakin hirvittävän noloa. Mutta tuossa biisissä on joku kiva utuinen, ehkä hiukan kasaripopahtava meno. Ynkän vähemmän hirveitä biisejä.
Ihan ensimmäiseksi: VASTUSTAN! 😀 Ei ole Yngwien diggailu noloa – vaikka vaatetuksesta sanoisi mitä vain, niin kyseessä on kuitenkin kaveri joka mullisti kitaransoittoa ihan omalla tavallaan. Yngwie itse on mielipiteet jakava kaveri, mikä muun muassa näkyy hänen omaelämäkerrastaan. Mutta vaikuttaako se hänen biiseihinsä? Mikä tässä on noloa? More is more? Hämmentävä dekadenssi?
Yngwie on juuri niin Yngwie kuin hänen kuuluu ollakin.
***
Mariska: Balladi
Mariska on kova – mutta tän ensimmäisen levyn diggailusta tulee kuitenkin sellainen olo että onko tämä nyt oikeata/hyvää räppiä (tarviiko olla). Ja sitten vielä tällainen biisi joka niputtaa kaikki miehet machoilijoiksi, sovinisteiksi jne. En kehtaisi suositella kenellekään, varsinkaan miehelle.
Mielenkiintoista, en ollut kuullut tätä kappaletta aiemmin. Kappaleen flowsta tulee mieleen…poppirap? Sopivan laiskaa ja omaleimaisen kuuloista. En näe tässäkään noloutta – ehkä minulta puuttuu se viitekehys tämän korvanpunoitukseen?
***
Kirka: Sua mä kaipaan
Tässä on jotain ihan älyttömän sydäntäsärkevää. Kuulin tämän joskus joltain äidin Kirka-kasetilta ja siitä lähtien se on jäänyt päähän soimaan, näkee silmissään sen syksyisen maantien.
Oh, nyt on suurta tunnetta. Ja onko tuo melodia myös Leonard Cohenin Famous Blue Raincoatissa? Ainakin melkein! Yhdeksänkymmentälukulainen iskelmä tuoksuu, mutta on tässä jotain hienoakin!
***
Tiisu: Virtaset
Eihän sitä voi kahvitella ystävien ja sukulaisten kanssa kun taustalta rehvakka miesääni hihkuu “mennään panemaan”. Tällaisia varten pitää olla isojen poikien Irwin-soittolista.
Ja todellakin tästä tuleekin isojen poikien laulu mieleen! Hyvä boogie! Näin näitä pitääkin tehdä! Lupia kyselemättä.
***
Juha Tapio: Sinun vuorosi loistaa
Saako Juha Tapiosta digata silleen oikeesti? Tässä biisissä on kornit lyriikat mut jotenki mä salaa tykkään kornista.
Laitoin soimaan. Tämähän on Coldplayta! Paitsi että suomalaiseksi popiskelmäksihän se muuttuu, mutta onhan tämä tavattoman taidokkaasti tehtyä musiikkia.
***
Uniklubi: Huomenna
Olen sanonut aina tätä malliesimerkiksi jostain aivan hirveästä suomalaisesta kappaleesta ja siitä kuinka suomen kieli ei vain sovi tiettyihin juttuihin. Kuitenkin samaan aikaan huomaan joskus öisin vaivihkaa laittavani tämän soimaan, se on vähän kuin vilkaisisi Facebookista mitä eksälle kuuluu nykyään. Kertsi on niin ylilyövä, että se on jopa melkein koskettava.
Toinen Uniklubi tällä listalla! Tavallaan nolouden bongaa heti: nyt mennään niin isolla ja tunteellisella meiningillä, ettei tätä missään hienovaraisessa tilanteessa kuunnella. Mutta tämä on jotenkin todella symppis: tässä mennään vereslihalle raastetulla meiningillä, vähän kuin teinimpää Yötä. Ja mikä taas olisi sopivampaa siihen murrosiän vaiheeseen kuin jotain missä mennään täysillä isoon tunteeseen?
***
Janne Hurme: Kirje
Tässä ei ollut näköjään kommenttia ollenkaan. Ei se mitään. Kirje on nimittäin meikäläisellekin tuttu biisi ja muistan kuulleeni sen ensimmäistä kertaa jossain laivan karaokessa jossa joku totaalisen juopunut hahmo kiskaisi kappaleen. Säkeistöt eivät oikein muistuneet mieleen, mutta kertosäkeistön kohdalta sielusta säkenöitsi ”MYRSKY REPI PUITA, TAIVAS SALAMOI!” Tunne on suurta, kuten tarinan kertojan tilanteessa nyt voisi kuvitella olevankin. Lisäksi loppuun on varastettu väliosa Ennio Morriconelta. Vaikka sapluuna onkin todella iskelmää, niin kyllähän tässä sitä jotain on!
***
Maija Vilkkumaa: Lissu ja mä
Kukaan muu ei tunnu tykkäävän Maijan uudemmasta tuotannosta, ja onhan se Kissavideoita oikeasti huono, mutta Lissu ja mä toimii.
Maijan tuore tuotanto on jotenkin mennyt täysin ohi. Ei muuta kuin biisi soimaan ja ensimmäinen kuulokuva toteaa että ”Who’s gonna drive me home? Lennä Juri Gagarin, lennä.” Kappale itsessään on hyvin maijavilkkumaamainen, tämähän on oikein mainio. Hyvä kun tuli vastaan!
***
Erasure: A Little Respect
No comments.
No comments needed! Erasure on omanlaisensa synapopin helmi, joka on jäänyt valitettavan vähälle huomiolle. Ei vähiten siksi, että tyypit osaavat tarttuvan popin tekemisen, mistä tämäkin biisi on erinomainen esimerkki.
***
Hanson: Mmmbop
Voi tätä nuoruuden ihanuutta. Salaa kuuntelen joskus, mutta eipä sitä julkisesti voi sanoa, että vieläkin tästä biisistä tykkää.
Kuinka voi olla niin, että jo ensitahdeista pääsee suorilta 90-luvun lopun tunnelmiin? Muutenkinhan tämä jollain tavalla ihanan harmiton popkappale kanavoi kertsissä Jackson 5 -tyyppistä meininkiä. Tämähän on hyvä laulu!
***
Outi Popp: Paperilyhty
Nostalgiaa kakaravuosilta, Hittimittarista kuultuna oli olevinaan hiton luja ja myönnän huokeesti että on vieläkin, vaikka on kaikkinensa ihan WTF-meininkiä. Etenkin sanotukset on täyttä happoa. Mut joku tässä vaan heläyttää sielun kannelta, minullakin on siis sielu vaikkakin omituinen.
Heti kun biisi alkaa soida, tajuan että mikäli biisi soisi jollain radiokanavalla, en kääntäisi kanavaa. Tässä on jotain aivan vastaansanomattoman siistiä. Myös vahvasti aikansa kuva, hyvällä tavalla.
***
Riki Sorsa: Haaveissa vainko oot mun
Tää on ihan varmasti ollu jossain mainoksessa! Haistan 90-luvun, torvet ja toi harmonikka vie johonkin tuttuun ja lämpimään paikkaan. Kuvitelmissani tanssilavasta soi tämä kappale.
Ah, Riki in memoriam. Minäkin muistan, että tämä on ollut jossain mainostauolla kuultu biisi. Keinuva rytmi laittaa oikeastaan aika kivasti pään notkumaan. Lisäksi mukana on kilkattavaa pianoa, mistä tykkään kovasti. Lienikö sitten Kari Hietalahden sketsihahmon syytä, että tämä muka on jotenkin nolo biisi? Vai sitä, että tämä soi iskelmäasemalla? Ihan miten vaan, kappale on mukava.
***
The Chainsmokers: #SELFIE
Kurkistus maailmaan, josta en ymmärrä yhtään mitään. Minäkin haluaisin joskus bilettää kuin 22wee typsy jollain överiklubilla. Jotain vastustamatonta tässä tamppauksessa ja kamalassa kulttuurissa on.
Minäkään en ymmärrä tästä maailmasta mitään mutta voi kiesus miten haluaisin osata tehdä tällaista musiikkia! Syntikoiden kanssa leikkiminen kiehtoo kosolti ja muutkin efektit. Hauska biisi!
***
Jouko ja Kosti: Muisto vain jää
Joo, tästä on myös englanninkielinen versio, mutta tämä suomenkielinen tykitys kyllä iskee. Muutenkin monet 60-luvun coverit kuuluvat siivousmusa-soittolistalleni.
Nämä tämän ajan sovitukset ovat AIVAN MAHTAVIA. Tulee mieleen yksi suosikeistani, eli Penkki, puu ja puistotie. Ja muille musikaalifaneille: eikö tässä ole myös jotain samaa kuin Rocky Horror Picture Shown Science Fiction (Double Feature) -kappaleessa? Kiitos tämän olemassaolon muistuttamisesta!
***
Klamydia: Tango delirium
Tähän olis voinut laittaa jonkun muunkin Klämydiän kappaleen, mut tää soinee useimmin päässä. Jotain teiniaikojen nostalgiaa tämän on oltava, miten sen muuten selittää, että vahva elämäm koulu musa vaan toimii joskus…pikku kaljoissa ny ainakin.
Ollaanpa rehellisiä: jos tämä biisi olisi Eläkeläisten esittämä, olisimme kaikki ihan fiiliksissä. Tämä on Klamydiaksi yllättävän nyanssikas juttu. Ja oli itse yhtyeestä ja sen mielipiteistä mitä mieltä tahansa, niin ei sävellyksellisesti tässä mitään vikaa ole. Tarttuva laulu, kuten melko lailla kaikki bändin viisut.
***
Laura Närhi: Mä annan sut pois
Laura Närhestä tuli 2000-luvun alussa Kemopetrolin myötä hetkeksi aikaa seksisymboli, jonka vetovoimalla ei ollut rajoja. Sittemmin soolourallaan Laura on lähtenyt, no, aikuisemmille urille, ja tuotannossaan maistuu lähinnä vaipanvaihto, Anna-lehti ja Juhla Mokka. Tämä biisi osuu silti yhteen elämänvaiheeseen vähän tuntuvammin kuin haluaisin myöntää, ja vetoaa siksi siitä huolimatta, että tämä on keskitien iskelmäpoppia pahimmillaan ja kovin, kovin pateettinenkin vielä.
Tässä on ehkä se subjektiivisuus vahvimmillaan ja ehkä se mistä puhuin aiemmin vaikkapa Uniklubin kohdalla: on helppo nauraa pateettisuudelle, jos itsellä ei ole tilannetta, johon biisi sopii. Sävellyksellisesti tässä on mielestäni jotain Juice Leskisen Pyhään toimitukseen viittaavaa, joka sekin on kaunis kappale, joka usein jää esittäjänsä maineen varjoon. Onhan tämä nyt kaunista.
***
Freeman: Kaksi lensi yli käenpesän
Tässä maistuu 70-luvun tuhnuisuus vähän väärällä tavalla. Erityisesti sanoitus aiheuttaa niskan hikoilua. Siitä huolimatta tässä on… jotain.
Freeman teki signaturekappaleensa Heikki Harman kanssa, joten sanoituksesta löytyy tietysti tiettyjä…harmamaisuuksia. Mutta sävellyksellisesti, voi pojat! Kappale poukkoilee ees ja taas ja välissä on Moog-sooloakin. Legendan mukaan biisi on alun perin tehty Elton Johnille, mikä ehkä kuuluukin. Ja koska etenkin 70-luvun Elton John on priimaa, niin kyllä tällekin antaa laatuleiman.
***
Eric Clapton: Change The World
Ysäriä ja valkoisen rikkaan miehen soundia pahimmillaan. Tässä kappaleessa ei taatusti ole mitään persoonallista tai uhkaavaa, ja riskejä ei todellakaan ole otettu. Soitto on myöskin sitä luokkaa, että virheitä ei tehdä elämässä eikä musiikissa – itse asiassa kaikki on niin turvallista, että virheiden tekemistä ei taatusti ole edes ajateltu teoreettisena mahdollisuutena. Tämä on kuin Juha Sipilä juomassa Saludoa muovisella terassipöydällä häämessujen kutsuvierasalueella. Siitä huolimatta tämä on jotenkin vetoava rakkaudentunnustus – tunne-elämä se on dinosauriintuneella keski-ikäisellä miehelläkin. Ilmeisesti.
Minusta kirjoittaja on etenkin loppuvaiheessa osunut naulan kantaan: minusta tuntuu siltä, että tässä lauluntekijä esittää rakkaudentunnustuksen juuri sillä tavalla kuin hän parhaiten sen osaa. Tavallaan biisi on antiteesi aiemmin mainituille Uniklubeille ja Janne Hurmeille: siellä päästettiin irti vähän turhankin suurella kädellä ja patetialla, tässä taas ei tehdä asiasta kummempaa numeroa, kunhan ollaan siinä vaan. Tekijänsä näköinen biisi ja todella ammattimaista menoa. Eihän tämä nyt voi HUONO olla mitenkään.
***
MØ: Kamikaze
Ei mua nolota oikeesti yhtään. Mut jos nolottais niin tää vois nolottaa. Tää on tämmöstä mistä nousuhumalaiset hipsteritytöt vois tykätä, itsehän en ole. Lyriikat kyllä nolottaa, mutta silviistee myötähäpeällisesti.
Ei muakaan nolota yhtään, ehkä eniten siksi koska en ymmärrä mitä tästä pitäisi nolostella! Tämä kuulostaa minusta sellaiselta oikein nasevalta indiepopilta jota kuuntelee erittäinkin mielellään. Kiitos tämän esittelemisestä!
***
Nylon Beat: Naparengas
En tiedä miksi, mutta alun rytmitys ja rumpujen mukaan tulo kliseisen “jee jee”-rallatuksen säestyksen kanssa palaa päähän soimaan tasaisen epätasaisesti. Kertsin stemmat on erikoisen kivoja, vaikka ei oikeasti pitäisi olla.
Mitä? Nylon Beat -biisi jota en ole kuullut? Tässähän on huikea biitti, vähän tuommoinen tehdasmainen! Ja noi stemmathan on tosi makeet myös! Asikaisen hittitehtaalta tämäkin on, mutta selvästi tässä joku homma toimii – jopa paremmin kuin niissä isommissa hiteissä!
***
Huh. Siinä oli biisejä yksi toisensa perään. No mitä me sitten opimme tästä? No ainakin se, että vaikka biisit muka olivat noloja, niin yksikään niistä ei ollut yhdentekevä. Tunnekuohut kulkivat edes ja taakse, mikä ehkä kertoo siitä noloudesta. On noloa näyttää tunteensa. On noloa olla pateettinen. Lisäksi on noloa tykätä jostain, mikä selvästi on omasta viiteryhmästä täysin pielessä.
Nämä biisit kuitenkin ovat ja toimivat. Olen iloinen, että voin esitellä niitä näin porukalle. Pakko mistään ei ole pitää, mutta kaikissa on selvästi Sitä Jotain.
Kiitos kaikille osallistuneille, palataan taas asiaan!
Olin valmistautunut Leonard Cohenin kuolemaan jo vuosia. Olin aloittanut surutyön jo neljä vuotta aiemmin, kun kävin vaimoni kanssa Olympiastadionilla Cohenin konsertissa. Liput maksoivat melko suolaisesti, mutta perustelin sitä itselleni myös sillä, että itselle tärkeällä artistilla ei kenties enää olisi montakaan kilometriä jäljellä.
Cohen kolkutteli tuolloin kahdeksankymmenen ikävuoden rajaa ja hänen äänensä kävi vuosi vuodelta tummemmaksi. Me tanssimme valssia hänen laulaessaan Take This Waltzia, kappaletta jota olimme tanssineet omissa häissämmekin. Ilta oli kaunis ja siinä oli jotain lopullista.
Vuotta myöhemmin Cohen teki viimeisen julkisen esiintymisensä Australiassa. Sitä seurasi vielä kaksi levyä. Hänen Old Ideas -albuminsa kuulosti jo joutsenlaululta niinkin pitkälti, etten kuunnellut myöhempiä Popular Problems- ja You Want It Darker -levyjä lainkaan. Tänään kuuntelin You Want It Darkerin läpi, enkä oikein osannut kuin hiljentyä.
Harvoin nimittäin lauluntekijä kertoo näin suoraan olevansa valmis lähtöön.
Mutta jos minä tiesin, että Leonard Cohen oli lähdössä ja hän tiesi sen ja kertoi sen niin selkeästi, niin miksi sitten oloni on niin haikea? 82-vuotias Cohen oli vanha mies, vanhempi kuin monet kollegansa, kun valot sammuivat viimeisen kerran. Enkä minä edes tuntenut koko miestä.
Mutta tunne ei ole järjellä selitettävissä oleva asia ja lopullisuuden tunteen tajuaa vasta kun toinen on poissa. Cohenin musiikki oli minulle tärkeää ja ehkä sillä tavalla hän lahjoitti palan itsestään minulle. Nyt tämä linkki katkesi, kun häntä ei enää ole. Ehkä siksi surettaa.
Leonard Cohen opetti minulle paljon asioita ja haluankin kertoa niistä teille. Etenkin, mikäli olette lauluntekijöitä tai muuten taiteellisesti suuntautuneita. Tai jos tahtoisitte olla.
Et ole koskaan liian vanha
Meillä on turhan usein ajatus siitä, että jossain vaiheessa nuoruuden haihattelut pitää jättää pois ja kasvaa aikuiseksi. Myy kitarasi. Get a haircut and get a real job.
Pah. Leonard Cohen oli 33-vuotias, kun hän julkaisi ensimmäisen albuminsa Songs of Leonard Cohen. Se sisälsi kappaleita, joita Cohen esitti vielä viimeisellä kiertueellaankin, kuten vaikkapa avauskappale Suzanne tai So Long, Marianne.
Olisiko kaksikymmentävuotias Cohen kirjoittanut samanlaista tekstiä? Tuskinpa. Hän kirjoitti kyllä jo silloinkin, mutta mitä olisi tapahtunut, mikäli hän kolmenkympin rajapyykin jälkeen olisi todennut olevansa liian vanha aloittamaan lauluntekoa? Olisimme jääneet vaille hänen koko levytettyä tuotantoaan.
Jos siis jostain syystä koet, että haluaisit tehdä taidetta, niin TEE. Et ole taatusti liian vanha ilmaisemaan itseäsi. Koskaan.
”It’s been a long time since I’ve stood on a stage in London … was about, uh, 14 or 15 years ago, I was 60 years old … just a kid with a crazy dream.”
-Leonard Cohen Live in London -levyllä
Et ole koskaan liian kehno
Puhutaanpa nyt suoraan: Leonard Cohenin lauluääni ei ollut sitä livertävintä koskaan. 80-luvun levytyksistä lähtien mies suurinpiirtein kähisi kappaleensa, mutta entäs sitten? Hän kuulosti juuri itseltään ja oli rehellisesti sitä mitä on. Hän teki taidetta niistä lähtökohdista, jotka hänellä oli.
Cohen hioi tekstejään vuositolkulla, mutta soittajana hän oli korkeintaan keskinkertainen. Etenkin ensimmäisillä levyillä, joilla hän säestää itseään kitaralla, on soitto kulmikasta ja hapuilevaa. Päälle tulee epävireinen lausunta. Silti siinä on jotain maagista. Kenties syy on aitous, kenties syy on karisma. Kenties Cohenin ylivertaisen upeat tekstit ovat syy siihen, että kappaleet toimivat.
Cohen ei antanut omien heikkouksiensa lannistaa, hän teki taidetta koska eli sitä ja se poltti häntä kuin liekki.
Puitteesi eivät ole koskaan liian huonot
Osa Leonard Cohenin levyistä on tehty hyvin halvan kuuloisesti. LinnDrum-rumpukone tikittää ja syntetisaattorisovitukset ovat kovinkin töksähteleviä. Ensimmäiset levyt suhisevat ja kitarat ovat epävireisiä.
Myöhemmillä levyillään hänellä on ollut isompi tuotanto ja hän on ympäröinyt itsensä ihmisillä, jotka ovat sovittaneet hänen musiikkiinsa erilaisia sävyjä. Tästä huolimatta koko hänen tuotantonsa ajan Cohen kuulostaa itseltään.
Olennaista on se, että hän on tehnyt. Ei kannata siis pelätä sitä, että jättäisi jotain tekemättä vain siksi, että juuri nyt ei pysty tekemään vaikka perinteisen ”radiokelpoista” tavaraa. Sen kuin vain tekee!
Voit kirjoittaa mistä haluat
Leonard Cohen kirjoitti kaikesta siitä, mikä häntä kiinnosti. Uskonnosta, seksistä, rakkaudesta, politiikasta, väkivallasta, surusta, ilosta, kaipauksesta ja onnesta.
Tokihan joistain hänen kappaleistansa tuli ”hittejä”, kuten vaikkapa Dance Me To The End Of Love tai I’m Your Man. Myös Famous Blue Raincoat ja First We Take Manhattan olivat tunnettuja.
Mutta en nyt jaksa uskoa, että Cohen niitäkään kirjoitti mielessään se, että hänen pitäisi miellyttää jotakuta. Cohen ilmaisi itseään, etsi vastauksia eikä rajoittanut itseään. Osa ihmisistä koki tuon murisevan laulajan epäilemättä vastenmielisenä ja tylsänä, mutta entäs sitten? Ei Cohen noille nurisijoille taidettaan tehnytkään.
Uskon vahvasti, että pitkään uraan, oli se sitten kaupallinen tai ei, on uskottava siihen mitä tekee. Ja jotta voisi uskoa tekemisiinsä, täytyy tehdä sitä, mikä tuntuu itsestä hyvältä. Cohen teki niin, ja vaikka hänellä oli vuosia jolloin hän oli käytännössä vararikossa, hän jatkoi valitsemallaan tiellä.
Oliko Leonard Cohen runoilija, lauluntekijä, taiteilija, kirjailija vai esiintyjä? Hän oli tätä kaikkea. Eikä se vaikuttanut mitenkään. Hän rakensi omaa itseään kokeilemalla uusia asioita, ottaen välillä levyilleen syntetisaattoreita, välillä kirkkokuoroa, välillä jazzbändiä ja välillä riisuttua akustiikkaa.
Hän tutki itseään ja toteutti itseään kuten tahtoi kaikilla niillä taiteen aloilla mitä halusi. Hän teki mitä halusi. Sitä kannattaa seurata.
Lopuksi
Maailma on menettänyt suuren taiteilijan, kun Leonard Cohen on poissa. Tämä on epäilemättä totta. Mutta se tarkoittaa myös sitä, että tarina jatkuu seuraavissa. Kun mentori on poissa, on seuraavien aika tarttua toimeen. Oli työväline sitten kitara, sivellin, tanssikenkä tai vaikkapa kirjoituskone.
Menkäämme ja tehkäämme siis uutta taidetta, eläkäämme sitä ja ilmaiskaamme itseämme yhtä vapaasti kuin maestro itse.
Kiitos, Leo-setä. Hyvää matkaa. Me jatkamme täällä vielä toivottavasti hetken.
So ya
Thought ya
Might like to
Go to the show
–
To feel that warm thrill of confusion,
That space cadet glow.
–
I’ve got some bad news for you sunshine,
Pink isn’t well, he stayed back at the hotel
And they sent us along as a surrogate band
We’re gonna find out where you fans really stand.
–
Are there any queers in the theater tonight?
Get them up against the wall!
There’s one in the spotlight, he don’t look right to me,
Get him up against the wall!
That one looks Jewish!
And that one’s a coon!
Who let all of this riff-raff into the room?
–
There’s one smoking a joint,
And another with spots!
If I had my way,
I’d have all of you shot!
Spotifyn ”Modern Psychedelia” -soittolista tarjosi mojovan hyvän fiiliksen biisin. Nopealla googlettelulla selviää, että brittiläinen psykedeelisen rokin sanansaattaja Temples on perustettu vuonna 2012 ja debyyttilevyllään Sun Structures sekoittelee ilolla 60-luvun hippimenoa, 90-luvun brittipoppia ja jotain vuodesta 2015. (Levyyn tutustumista suosittelen myös lämpimästi.)
Bändin tuorein sinkku Certainty jäikin sitten korvamadoksi välittömästi. Oliko kyseessä vastustamaton liidisyntikkariffi? Vai kenties herkullisesti säröstyneet rummut? Makeasti tuksutteleva bassoriffi? Leijuvat taustapädit? Murea synafonisoundi? Wendy Carlosia kanavoivat loppuanalogisyntetisaattorit? Saksikäsi Edwardilta kuulostava bridgeosa? Miellyttävä boogie?
Vai nämä kaikki?
Oli miten oli, Temples jäi tällä biisillään välittömästi muistini lokeroon ja sydämeni soittolistalle. Koskettaa kuuloluita jotenkin naiivin vilpittömällä ja herkullisen tarttuvalla tavalla. Jään odottelemaan yhtyeen tuleviakin toilailuja innolla. Sitä odotellessa Certaintya päättymättömällä kasetilla.
Pitihän se arvata, että tämäkin on Neumannin syytä.
*gongi*
Merille teininä koulunkäynnin sijaan lähtenyt väräjävällä äänellä joikaava Pertti ”Nipa” Neumann née Nieminen ei ole ehkä jatkanut uraansa aivan sillä nousukiidolla, mitä 80-luvulla olisimme osannut aavistaa. Joskus olenkin pohtinut sitä, mitä puhuisimme hänestä tätä nykyä, mikäli Dingon tie olisi katkennut Kerjäläisten valtakunnan jälkeen.
Pohtisimmeko, millaista musiikkia mies tekisi nykyään? Kenties.
Viime vuosien harha-askelista huolimatta on kuitenkin nostettava jonkin verran hattua, sillä tokihan kansakuntamme korvien välisiä akselistoja kutittelevia kappaleita herra on onnistunut tekemään. Sen aistii viimeistään siitä, että 90% suomalaisissa coveryhtyeissä sinä ja minä autiotalossa tekee itsestään marttyyrin. Aargh.
Kaapeista löytyy luurankojen lisäksi kuitenkin myös parhaita biisejä, siksi okulaarimme osoittavat tällä kertaa vuoden 1984 debyyttilevyltä Nimeni on Dingo löytyvään Huumeita Japaniin -kappaleeseen.
Huumeita Japaniin on kerrassaan ihanan pölvästi tarina mafiaperheen vesasta joka kertoilee kokkelin salakuljetuksesta kuin olisi mikäkin sankaritarina. Vähän kuin Scarface sekoitettaisiin Vaahteramäen Eemeliin – siltä tämä juttu tuntuu.
Biisi rullaa eteenpäin kuin hyvin öljytty kone ja se on hulvattomasti kuorrutettu tyypillisillä Japani-kliseillä: kappaleen aloittaa ja lopettaa gongi. Vähän mallia ”tästä tultiin sisään”, sitten kerrotaan tarpeellinen ja sitten vain lopetetaan kun enempää jutusteltavaa ei ole. Ohessa nakutetaan syntikkaan japanilaisia asteikoita ja soitetaan boogiebassoa niin että oksat lentelevät. Ja kitaravälikkeessäkin hakataan vain kieliä aivan täysiä.
Ja sitten on se loistava perkussiivinen HEI HEI HEI HEI HEI HEI HEI -välike.
Kaikki on niin pöljää, että oikeastaan kappale on auraalinen versio Big Trouble in Little China -elokuvasta. Ei tällä mitään tekemistä oikean aasialaisen kulttuurin kanssa ole, vaan se on kasarihenkinen sekasotku siihen aikaan muodikkaista itämaisista jutuista.
Kuvitelkaa Kurt Russellin tilalle Nipa Neumann, niin tiedätte mistä puhun.
Siksi tai siitä huolimatta tämä biisi on ehdottoman hulppea ja ansaitsee jonkinlaisen muistijäljen kollektiivisessa laulukirjassamme. Joku väittäisi guilty pleasureksi, muttei sellaisia ole olemassakaan. On vain merkittävän mureita lauluja.
Hitto vie, Agnetha, Björn, Benny ja Ann-Britt! LEGGINGS ARE NOT PANTS!
Minulla on teille salaisuus. Kun ihminen pääsee lähelle 35 ikävuottaan, käy ilmi, että hän on jossain vaiheessa oppinut ulkoa kaikki Abba Goldin kappaleet, vaikkei olisi koko levyä koskaan omistanutkaan.
Malliesimerkkinä siitä, kuinka ruotsalaiset tekevät asiat aina niin hiton hyvin ja loistavasti ja paremmin, Abba teki hävyttömän monta kertakaikkiaan herkullista hittiä (joista suurin osa yleisöstä tuntee parhaiten vähän ärsyttävän Dancing Queen -renkutuksen).
Tiedän useampiakin erittäin hauskoja anekdootteja Abbasta. Yksi lemppareistani on ikuinen lauluntekijän haave. Kun pariskunnat olivat vielä yksissä, pistivät he ostaen yhteisen saaren johonkin Ruotsin saaristoon ja rakensivat kumpikin huvilan saaren eri päihin. He vetäytyivät tälle saarelle viettämään hyvin ruotsalaista segelbåt-elämää ja Björn Ulvaues ja Benny Andersson tekivät musiikkia.
Kun aamu sai, Benny söi maittavan aamupalan (kenties toast skagenia) ja maisteli en bra kopp av kaffe. Sitten hän matkasi pianohuoneeseensa ja alkoi soitella suloisia säveliä, jotka kantautuivat saaren toiseen päähän Björnin korviin. Björn viimeisteli oman graavilohiaamiaisensa ja kitara kourassa kirmasi kuin metsäkauris kohti lauluntekokumppaninsa buduaaria.
Siellä he yhdessä loihtivat sitten popneroutta tuleville Abban albumeille.
Studiosta onkin sitten aivan toisenlaiset tarinat. Perimätieto kertoo, että Benny oli studiossa vallankin kansallissosialisti, ainakin mitä tuli musiikin äänittämiseen. Tämä svenskatalande musiikin Kubrick ei kokenut lainkaan tunnontuskia itkettäessään vaimoaan vaatien aina vain uusia ja parempia suorituksia.
”Poikki! Kyyneleesi eivät ole vireessä.”
Lienee siis selvä, että moisella pieteetillä on luonnollista, että studiossa saadaan aikaan mahtavaa popmusiikkia. Mutta miten käy kun studion hämärä jätetään taakse ja on aika laittaa kurkku housuun ja astua yleisön eteen?
Tätä mietin itsekin, kunnes huomasin Spotifyssa olevan Abban vuoden 1979 äänite Wembleyn areenalta. Miten on, kuinka kappaleet kulkivatkaan?
Laitoin levyn soimaan ja EI SAAKELI. Meinasi lähteä naama irti, kun soitanta on niin loistokasta ja menevää. Voisiko se jopa olla parempaa kuin levyllä? Voisiko?
Viimeistään Intermezzo No. 1:n kohdalla leukaa saa etsiskellä lattialta. Soitanta on sen verran virtuoosimaista ja hilpeän progressiivista, että ihan naurattaa. Ei tässä ole mitään epäselvää. Valitettavasti en löytänyt mistään soittanutta kokoonpanoa, mutta haluaisin ajatella että Rutger Gunnarsson siellä lätkyttelisi bassolla menemään hillitöntä diskokomppia.
Koko levy on muutenkin pelkkää diskon, rokin ja 70-lukulaisen soitannon juhlaa. Etenkin loppupuoli on ihan täyttä tykitystä. Suosittelen vahvasti.
Normaalin Kolahti-tekstin sijaan ajattelin tänään kirjoittaa ajatuksia, joita pohdiskelin eilen illalla. Huomionarvoista on se, etten pohjaa näitä juttuja mihinkään muuhun kuin siihen, mikä minut saisi klikkaamaan musiikkilinkkiä. Mikäli kirjoitan aivan puutaheinää, korjatkaa minua kommenteissa, se olisi mukavaa.
Olennainen toinen huomio: tämä käsittelee sitä, mikä saa ihmiset klikkaamaan biisilinkkiä. Oletan, että selvää on se, että pidät biisiä itse hyvänä ja äänitystä onnistuneena.
Jos biisi ei omasta mielestäsi ole hyvä, niin älä jaa sitä.
Kaikessa yksinkertaisuudessaan: ystäväni julkaisi pari biisiä. Paria päivää myöhemmin hän pohdiskeli, eikö hän sittenkään osaa tätä musiikkihommaa, kun kuulijoita kummallekin kappaleelle oli kerääntynyt vain viisi. Vertailukohtana hän käytti esimerkiksi postauksiaan ruoasta tai kehonrakennuksesta: niihin tuli helposti reaktioita, näihin ei juuri ollenkaan.
Päätin tutkia asiaa.
Kun siirryin katsomaan ystäväni aiempia jakoja, huomasin, että hän oli ensiksi ilmoittanut ”jonain päivänä” jakavansa pari uutta kappaletta. Seuraavana päivänä kappaleet oli jaettu SoundCloud-linkkeinä täysin ilman saatetta, kolmen minuutin välein.
Onko siis ihme, ettei kuulijoita ollut kerääntynyt? Hämmästyttävää oli se, että heitä oli jopa viisi. Jaot vaikuttivat kuin vahingossa SoundCloudin Facebook-integraation kautta tulleilta.
Tästä päästään ensimmäiseen muistettavaan asiaan:
1. Musiikkilinkki vaatii todella paljon sosiaalisen median käyttäjältä, tee siis klikkaamisesta todella helppoa ja kiinnostavaa
Kun jaat sosiaalisessa mediassa kuvan, siihen on helppo reagoida. Kuva pitää nähdä eikä se vaadi käyttäjältä mitään muuta. Ensireaktio on kirjaimellisesti se ainoa juttu, minkä tarvitsee.
Video vaatii jo enemmän. Riippuen siitä, onko video 15-sekuntinen Instagram- tai Vine-video, pitää katsojan pysähtyä hetkeksi. Mikäli kyseessä on vaikkapa äänetön GIF-animaatio, se on myös helppo ottaa vastaan.
Jos videossa pitää keskittyä johonkin, on klikkaus vielä epätodennäköisempää. Jos äänet eivät ole pakollisia, vaan esimerkiksi videossa on tekstitys, se katsotaan helpommin.
Tästä päästään olennaiseen asiaan: mikä tahansa ääni sosiaalisessa mediassa vaatii todella paljon sosiaalisen median käyttäjältä.
”Kyllä, totta kai mä keskeytän ihan kaiken mitä olin tekemässä ja lähden metsästämään kämpästäni kuulokkeita ihan vain, että pääsen kuulemaan sun tuoreimman demotuksen. Nyt kannattaa alkaa pidättää hengitystä.” Kuva: Brett Levin / Flickr
Tästä päästään siihen, miksi pelkkä musiikkikappale on niin haastava: Se ei sisällä mitään informaatiota silmille, vaan kuulijan on pysähdyttävä kuuntelemaan. Mielellään silmät kiinni, koska muuten visuaalinen informaatio vie huomiota kappaleelta.
Tämän takia musiikkivideo onkin nykyään todella tärkeä: kappaleelle sovitettu visuaalinen ilme vangitsee myös katseen ja pitää kuulijan keskittymisen kappaleessa. Samoin hienoa videota on helppo jakaa: se ei vaadi yhtä paljon kuin ”pelkkä” kappale.
Mikä tahansa asia, jonka kokemiseen sosiaalisessa mediassa tarvitset jotain muuta kuin mitä sinulla on tässä nyt ja heti, menee helposti ohi. Jos teet ns. virallisen julkaisun, on aina fiksua määrittää siksi julkaisupäivä ja pedata julkaisua jo aiemmin.
Tämä petauskaan ei tarkoita sitä, että asiasta pitäisi paljoa _puhua_ etukäteen. Esimerkiksi vaikkapa kansitaiteeseen sopiva kuva, jossa olisi vaikkapa päivämäärä. Olennaista on jättää vielä tuolloin asioita mielikuvituksen varaan. (Tarkennus tehty erään lukijan hyvän kommentin myötä, kiitos siitä hänelle!)
Mutta entä jos haluat vain julkaista nopsasti yhden kappaleen ja saada palautetta?
Kerro ihmisille, miksi biisi pitää kuunnella. Verrataan kahta jakoa:
Hei, tein uuden biisin, tsekatkaa!
tai
Nyt muuten onnistui! Olen iloinen voidessani esitellä uuden kappaleeni. Viisiminuuttinen funkbiisini sisältää taatusti parhaan bassolinjan, jonka olen tähän mennessä saanut narulle. Yritin saada tähän hieman myös New Orleansin kaikuja ja välimelodiassa viittaan vähän edesmenneen Dizzy Gillespien bebop-fraseeraukseen. Olisi mahtavaa, jos kuuntelisit tämän laulun ja kertoisit, miten toimi!
Okei, ei tuo jälkimmäinenkään nyt ihan parasta A-ryhmää ole, mutta silti selvästi kiehtovampi kuin ensimmäinen. Se kertoo kuitenkin:
kappaleen tyylilajin
keston
vähän mitä kuulija voi odottaa
ns. call-to-actionin, eli kehotuksen ottaa osaa keskusteluun.
”Väliosareferenssi on se, että laitoin hipsterilasit päähän soittaessani.” Kuva: Wikipedia
Entä jos biisisi ei ole sellainen, että voisit sitä varauksetta ylpeänä hehkuttaa, että nyt on muuten hyvä? No miksi ihmeessä olet jakamassa sitä sosiaaliseen mediaan noin yleensä, sitten?
Mutta parhainkaan saate ei saavuta ihmisiä, jos kukaan ei koskaan näe sitä. Siksipä:
2. Jaa linkkiäsi useasti, mutta fiksusti
Tiedätte varmaan niitä tyyppejä, jotka jakavat musiikkiansa (tai vaikka blogikirjoituksiaan) jatkuvasti ja uudestaan ja uudestaan. Jossain vaiheessa jako alkaa ärsyttää. Mutta miksi?
Toisto tehdään tylsästi.
Jos homma ei lähde viraaliksi ensimmäisestä päivästä, niin markkinoinnissa kannattaa käyttää vaikka Fibonaccin lukujonoa. Tämä kuulostaa tosi fiksulta ja se voisi olla tosi perusteltua, mutta minä kyllä kiskaisin tämän hatusta.
Wikipedia määrittää Fibonaccin lukujonon näin: ”Fibonaccin lukujonon ajatuksena on laskea yhteen kaksi edellistä lukua, ja näin saada seuraavan luvun arvo.”
Tämä siis tarkoittaa, että Fibonaccin lukujono alkaa näin: 1, 1, 2, 3, 5, 8, 13, 21.
”Siis mä opettelin kitaransoiton nimenomaan siksi, että mun ei tarttis opetella jotain matikkajuttuja.” ”Mutta soinnuthan ovat matematiikkaa?” ”Älä oo tommonen.” Kuva: J R / Flickr
Mietitään, että teet julkaisun vaikkapa perjantaina 3.6.2016. Sitten odotat Fibonaccin lukujonon mukaisen ajan.
1 = tämä on se julkaisupäivä 3.6.
1 = seuraava julkaisu on heti seuraavana päivänä, lauantaina 4.6.
2 = seuraava on maanantaina 6.6.
3= seuraava on torstaina 9.6.
5 = seuraava tiistaina 14.6.
8 = seuraava keskiviikkona 22.6.
jne.
Pakko ei ole käyttää tätä, mutta jonkinlainen jakorakenne, joka harvenee kun aikaa menee eteenpäin, on hyvä.
On tärkeää myös keksiä aina uutta sanottavaa jaettavasta biisistä. Miksi tämä kappale on edelleen relevantti jaettavaksi? Tuliko biisiin joltakulta todella hyvä kommentti?
Jos et vielä ole kuullut biisiäni ”Get The Station From Defenestration”, niin esimerkiksi Hemmo Hessunen mainitsi, että juurevassa poljennossa on jotain miellyttävän Sly Stonemaista. Kuuntele ja kerro, onko Hemmo oikeassa!
Sitten vielä kolmas asia:
3. Jaa yksi biisi kerrallaan, useammat kappaleet syövät huomiota toisiltaan
Kuten mainitsin jo kohdassa 1, pelkästään se, että saat jonkun klikkaamaan _yhtä_ biisiäsi on ihan älyttömän työn ja tuskan takana. Sen vuoksi anna kappaleille aikaa ja tarjoile niitä yksi kerrallaan.
Eri asia on se, jos julkaiset kerrallaan kokonaisen EP:n tai levyn, mutta silloinkin kappaleita kannattaa irrottaa erikseen esiteltäväksi. Sitenhän singlejulkaisutkin tehdään – tarpeeksi kaukana toisistaan. Kun ensimmäinen biisi on yleisölle tuttu, voi sille alkaa esitellä seuraavaa.
Jos taas jaat monta biisilinkkiä hyvin lyhyen ajan sisään, se näyttäytyy tyypilliselle sosiaalisen median käyttäjälle (tai siis, minulle, en minä tiedä tyypillisestä sosiaalisen median käyttäjästä mitään) spämmäyksenä.
Älä ole spämmeri. Kukaan ei pidä spämmeristä.
Lopuksi
Onko tämä kaikki itsestäänselvää? Päätellen aika monesta näkemästäni musiikkijaosta ei ole. Jännittävää on se, että tekijä saattaa olla ihan ammattilaistasoa musiikkinsa suhteen, mutta kun pitäisi puhua ammattimaisesti omasta musiikista, mennään ihan lukkoon.
Tämä vertautuu Michelin-kokkiin, joka valmistaa todella hienon aterian, jättää lautaset keittiön pöydälle ja huikkaa varovasti ovensuusta että ”nyt olis sitä ruokaa”, niin että juhlatilassa ehkä yksi kuulee eikä välttämättä edes tajua, että juuri hänelle puhutaan.
On siis ehkä otettava oppia siitä, kuinka keittiömestari toimii: Kun ruoka tarjoillaan, hän esittelee, mitä on tarjolla, mistä annos on saanut inspiraationsa ja mielellään erittelee kiinnostavia yksityiskohtia kustakin annoksesta. Lopuksi hän toivottaa hyvää ruokahalua. Esillepano on tärkeää, tarjoilu on tärkeää.
”Ruokaa olisi nyt tarjolla. Jos herrasväellä on mukanaan oma purkinavaaja. Ja lautanen. Ja lusikka. Ja Trangia.” Kuva: jsnsndr / Flickr
Mutta entäs jos on jo jakanut kappaleitaan? No, aina voi tehdä lisää. Tai sitten aloittaa koko homma alusta.
Anekdoottina kerron, kun pohdiskelin aikanaan ääneen ystävälleni oman ensimmäisen pitkäsoittoni kohdalla, äänittäisinkö siihen kappaleen Aberdeen, jonka olin jo tehnyt parille EP:lle aiemmin.
Ystävä totesi että ”äänitä vain, ei sitä kukaan ole kuullut”. Auts. Toisaalta, hän oli oikeassa. Suurin osa ihmisistä ei ole koskaan kuullut sitä biisiä. Voit siis aloittaa koko homman uudestaan ja tällä kertaa vähän paremmin.
Kun jaat musiikkiasi internetissä, muista aina tämä:
Kuuntelisinko jonkun toisen ihmisen tekemän kappaleen, jos se olisi jaettu näin?
Jos et, miksi? Hyvä, käytä omaa kokemustasi ja käännä se hyödyksesi.
Ei kai minulla muuta. Kiitos, kun jaksoit lukea tänne asti! Olisi myös mukava kuulla kommentteja joko tähän postaukseen tai sitten vaikkapa Kolahdin Facebook-sivulle.
Hyviä hetkiä musiikin kanssa ja olkoot kuulijamääränne ylitsevuotavia!
Kolahti 
