Abba: Intermezzo No. 1 (live at the Wembley)

Hitto vie, Agnetha, Björn, Benny ja Ann-Britt! LEGGINGS ARE NOT PANTS!

Minulla on teille salaisuus. Kun ihminen pääsee lähelle 35 ikävuottaan, käy ilmi, että hän on jossain vaiheessa oppinut ulkoa kaikki Abba Goldin kappaleet, vaikkei olisi koko levyä koskaan omistanutkaan.

Malliesimerkkinä siitä, kuinka ruotsalaiset tekevät asiat aina niin hiton hyvin ja loistavasti ja paremmin, Abba teki hävyttömän monta kertakaikkiaan herkullista hittiä (joista suurin osa yleisöstä tuntee parhaiten vähän ärsyttävän Dancing Queen -renkutuksen).

Tiedän useampiakin erittäin hauskoja anekdootteja Abbasta. Yksi lemppareistani on ikuinen lauluntekijän haave. Kun pariskunnat olivat vielä yksissä, pistivät he ostaen yhteisen saaren johonkin Ruotsin saaristoon ja rakensivat kumpikin huvilan saaren eri päihin. He vetäytyivät tälle saarelle viettämään hyvin ruotsalaista segelbåt-elämää ja Björn Ulvaues ja Benny Andersson tekivät musiikkia.

Kun aamu sai, Benny söi maittavan aamupalan (kenties toast skagenia) ja maisteli en bra kopp av kaffe. Sitten hän matkasi pianohuoneeseensa ja alkoi soitella suloisia säveliä, jotka kantautuivat saaren toiseen päähän Björnin korviin. Björn viimeisteli oman graavilohiaamiaisensa ja kitara kourassa kirmasi kuin metsäkauris kohti lauluntekokumppaninsa buduaaria.

Siellä he yhdessä loihtivat sitten popneroutta tuleville Abban albumeille.

Studiosta onkin sitten aivan toisenlaiset tarinat. Perimätieto kertoo, että Benny oli studiossa vallankin kansallissosialisti, ainakin mitä tuli musiikin äänittämiseen. Tämä svenskatalande musiikin Kubrick ei kokenut lainkaan tunnontuskia itkettäessään vaimoaan vaatien aina vain uusia ja parempia suorituksia.

”Poikki! Kyyneleesi eivät ole vireessä.”

Lienee siis selvä, että moisella pieteetillä on luonnollista, että studiossa saadaan aikaan mahtavaa popmusiikkia. Mutta miten käy kun studion hämärä jätetään taakse ja on aika laittaa kurkku housuun ja astua yleisön eteen?

Tätä mietin itsekin, kunnes huomasin Spotifyssa olevan Abban vuoden 1979 äänite Wembleyn areenalta. Miten on, kuinka kappaleet kulkivatkaan?

Laitoin levyn soimaan ja EI SAAKELI. Meinasi lähteä naama irti, kun soitanta on niin loistokasta ja menevää. Voisiko se jopa olla parempaa kuin levyllä? Voisiko?

Viimeistään Intermezzo No. 1:n kohdalla leukaa saa etsiskellä lattialta. Soitanta on sen verran virtuoosimaista ja hilpeän progressiivista, että ihan naurattaa. Ei tässä ole mitään epäselvää. Valitettavasti en löytänyt mistään  soittanutta kokoonpanoa, mutta haluaisin ajatella että Rutger Gunnarsson siellä lätkyttelisi bassolla menemään hillitöntä diskokomppia.

Koko levy on muutenkin pelkkää diskon, rokin ja 70-lukulaisen soitannon juhlaa. Etenkin loppupuoli on ihan täyttä tykitystä. Suosittelen vahvasti.